Voimme puhua toistemme kanssa paljon ja silti jäädä tunnetasolla etäälle. Toisaalta voi olla niin, että joskus jo yksi pieni hetki toisen ihmisen kanssa voi antaa meille syvän kokemuksen siitä, että tulemme aidosti kuulluiksi ja ymmärretyiksi.

Tunnetasolla etäisessä ihmissuhteessa voidaan puhua paljon päivän tapahtumista, työstä, aikatauluista, rahasta, harrastuksista ja siitä, mitä muut ihmiset ovat tehneet tai jättäneet tekemättä. Saatamme tietää paljon siitä, missä toinen on päivänsä viettänyt ja mitä hänelle on tapahtunut, mutta emme silti välttämättä tiedä, miltä hänestä tuntuu.

Jos toinen kertoo hankalasta tilanteesta, saatamme alkaa heti etsiä siihen heti käytännön ratkaisua. Riidan aikana voidaan keskittyä siihen, kumpi sanoi mitäkin ja kuka toimi väärin, mutta ei välttämättä pysähdytä sen äärelle, että mitä tilanteessa tapahtui meidän sisällämme. Mikä tuntui kipeältä? Mitä pelkoja meissä heräsi? Mitä olisimme siinä hetkessä tarvinneet toisiltamme?

Arkisten asioidenkin jakaminen on tietenkin osa ihmissuhdetta. Mutta, jos keskustelu jää aina tapahtumien, tekemisten ja käytännön tasolle, väliin voi syntyä tunnetason etäisyyttä. Silloin toisen kanssa voidaan viettää paljonkin aikaa, mutta silti ihmissuhde voi tuntua tuntua jotenkin vajaalta.

Moni kaipaakin ihmissuhteisiinsa enemmän tunnetason yhteyttä. Voi olla vaikeaa kuitenkin sanoittaa sitä, mitä se käytännössä tarkoittaa.

Yhteys toiseen alkaa siitä, että minulla on jonkinlainen yhteys itseeni ja omaan kokemusmaailmaani. Jos en tunnista sitä, mitä minussa tapahtuu ja mitä tunteita minussa herää, minun on vaikea ilmaista niitä myös toiselle. Silloin voi olla vaikea tunnistaa myös sitä, mitä tarvitsen tai toivon toiselta. Usein tämän takia ihmissuhteessa alkaa ilmentyä jonkinlaista tyytymättämyyttä tai vaillejäämisen kokemusta. Tämä tuntuu siltä, että aivan kuin jotain tärkeää puuttuisi, mutta ei oikein saa kiinni siitä, että mitä se on.

Moni meistä on oppinut piilottamaan tunteensa ja tarpeensa

Yksin pärjääminen on usein jo lapsuudessa opittu selviytymiskeino. Jos omille tunteille ja tarpeille ei ole ollut tilaa tai niihin ei ole vastattu riittävällä sensitiivisyydellä, lapsi voi oppia piilottamaan niitä. Hän saattaa oppia mukautumaan, selviytymään hankalienkin tunteiden kanssa itsekseen ja olemaan tarvitsematta liikaa. Tunteet ja tarpeet eivät kuitenkaan katoa mihinkään vaan ne vain työnnetään piiiloon.

Aikuisissa ihmissuhteissa saatamme tiedostamattamme jatkaa tuota tunnetason välttelyä. Emme kerro siitä, mitä meissä todella tapahtuu, emme uskalla pyytää toiselta mitään ja yritämme pärjätä yksin. Samalla saatamme kuitenkin jossain syvällä alitajunnassa kaivata sitä, että joku huomaisi, kysyisi, olisi kiinnostunut ja tulisi myös tunnetasolla lähelle. Näin yksin pärjääminen voi ylläpitää juuri sitä yksinäisyyden ja vaillejäämisen kokemusta, jolta se alun perin yritti meitä suojella.

Toisin kuin joskus ajatellaan, tunnetason yhteys ei tarkoita sitä, että pitäisi jatkuvasti olla lähekkäin ja jutella syvällisesti. Tai, että minun pitäisi jakaa ihan kaikki minussa heränneet tunteet toisen kanssa ja ymmärtää toista täydellisesti joka hetki. Se on enemmänkin sitä, että minulle syntyy kokemus siitä, että voin tulla turvallisesti näkyväksi sellaisena kuin olen. Ja, että minun ei enää tarvitse jäädä yksin sen kanssa, mitä minussa tapahtuu. Näin saamme kokemuksen, että tunteemme eivät ole liikaa vaan luonnollinen osa elämää ja ihmissuhdetta.

Tunteet, tarpeet ja vastavuoroisuus

Turvallisessa yhteydessä on tilaa sekä tunteille että tarpeille. Silloin ihmissuhteen sisällä ei puhuta vain siitä, mitä meille päivän aikana tapahtui, mitä kukin teki tai kuka sanoi mitäkin. Sen sijaan alamme pysähtyä myös sen äärelle, mitä tilanne herätti sisäisesti.

Mitä tunteita minussa nousi? Millaisia ajatuksia ja tulkintoja huomasin? Mitä kehossani tapahtui? Mitä olisin siinä hetkessä tarvinnut tai toivonut?

Tunteiden kohtaaminen on tärkeä osa tunnetason yhteyttä. Tunteet saavat tulla esille ilman, että niitä lähdetään heti ratkaisemaan tai neuvomaan pois. Joskus riittää, että niiden äärelle pysähdytään yhdessä. Toinen kuuntelee ja yrittää ymmärtää, että miltä minusta tuntuu.

Toisen ei kuitenkaan tarvitse olla aina kaikesta samaa mieltä kanssani tai vahvistaa minun kokemustani. Hän voi ymmärtää kokemustani, vaikka hänen oma kokemuksensa tapahtuneesta olisi erilainen.

Se, että hyväksymme kaikki tunteet, ei tarkoita sitä, etteikö omasta käyttäytymisestä pitäisi ottaa vastuuta. Kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta niiden vallassa ei voi toimia siten, että satuttaa toista. Oman virheellisen käytöksen huomaaminen, siitä vastuun ottaminen ja tarvittaessa anteeksipyytäminen kuuluvat tunnetaitoihin ja turvalliseen ihmissuhteeseen. Turvaa vahvistaa jo se, ettei toinen hylkää tai katkaise yhteyttä, kun ilmaisen tunteitani. Joskus hän voi toki tarvita aikaa rauhoittuakseen. Silloin on tärkeää, että hän kertoo tarvitsevansa tauon ja palaa myöhemmin takaisin keskustelun äärelle. Tieto siitä, että asiaan palataan, voi olla hyvin merkityksellinen. Se kertoo, ettei yhteys kadonnut, vaikka keskustelu hetkeksi keskeytyikin.

Tunnetason yhteydessä tapahtuu myös kanssasäätelyä. Toisen rauhallinen läsnäolo, äänensävy ja myötätuntoinen tapa suhtautua kokemukseeni voivat auttaa minuakin rauhoittumaan. Vaikutamme väistämättä toistemme oloon, vaikka vastuu omista tunteista ja toiminnasta säilyy kummallakin. Toisen vastuulle ei kuitenkaan kuulu poistaa hankalat tunteeni tai ottaa niistä muutoinkaan vastuuta vaan mieluumminkin sitä, että toinen pysyy lähellä ja antaa kokemukselleni tilaa ilman, että sitä pitäisi muuttaa sitä heti toisenlaiseksi.

Tunnetason yhteyteen kuuluu myös vastavuoroisuus. Molempien sisäisen maailma tulee esille. Jos vain toinen kertoo ja toinen jatkuvasti kuuntelee, ymmärtää ja kannattelee, yhteys voi alkaa tuntua yksipuoliselta.

Tunnetason yhteyteen kuuluvat luonnollisena osana myös tarpeet ja niiden ilmaiseminen. Voin kaivata esimerkiksi läheisyyttä, omaa tilaa, jatkuvuutta, selkeyttä, lepoa, kosketusta, ennakoitavuutta, kuulluksi tulemista, arvostusta tai vapautta.

Omista tarpeista olisi hyvä oppia kertomaan niin, etteivät ne ole vaatimuksia siitä, miten toisen pitäisi toimia. Voin sanoa kaipaavani yhteistä aikaa tai tarvitsevani tilanteeseen enemmän selkeyttä. Sen jälkeen voin esittää konkreettisen pyynnön ja kysyä esimerkiksi, voisimmeko viettää aikaa yhdessä huomenna.

Toinen voi samalla huomata tarvitsevansa enemmän omaa aikaa. Kummankaan tarve ei ole väärä eikä tee toisesta vääränlaista. Voimme katsoa yhdessä, että löytyisikö meille jokin tapa, jolla voisimme huomioida molempien tarpeita edes osittain.

Kaikkia tarpeitani ei tietenkään voida täyttää yhdessä ihmissuhteessa. Olennaista on, että niistä voi puhua. Minun ei tarvitse hävetä, vähätellä tai piilottaa niitä. Toiveeni tai tarpeeni voi herättää toisessa painetta, syyllisyyttä tai riittämättömyyttä. Sekin on inhimillistä. Turvaa syntyy siitä, ettei tarvettani sen vuoksi kohdella automaattisesti syytöksenä tai vaatimuksena. Minun ei myöskään tarvitse heti perua sitä rauhoittaakseni toista. Näistäkin reaktioista voidaan puhua yhdessä.

Erillisyys, rajat ja yhteyden korjaaminen

Tunteiden ja tarpeiden tasolla tapahtuvaan yhteyteen kuuluu myös terve erillisyys. Se tarkoittaa sitä, että puhun omasta kokemuksestani käsin enkä määrittele toista hänen puolestaan. Voin kyllä kertoa, että minussa heräsi jokin tulkinta, ajatus tai mielen rakentama tarina tilanteesta. Sen jälkeen voin kysyä, mitä toisessa oikeasti tapahtui. Oma tulkintani voi joskus osua oikeaan, mutta se ei vielä tarkoita sitä, että tietäisin aina totuuden toisesta ihmisestä ja hänen kokemuksestaan.

Voin esimerkiksi ajatella, ettei toinen välitä minusta, koska hän ei vastannut viestiini. Se on kuitenkin minun tulkintani tilanteesta. Toisen vastaamattomuuden taustalla voi olla jotakin aivan muuta. Tunnetason yhteydessä tuokin tulkinta voidaan tuoda näkyviin ilman, että sitä esitetään varmana tietona toisen ajatuksista tai tarkoitusperistä. Josksu voi olla hyödyllistä puhua näistä, sillä ne saattavat auttaa meitä tutustumaan oman mielemme toimintaan ja siihen, miten se yrittää suojautua tunnetason läheisyydeltä.

Tunnetason yhteyteen kuuluvat myös terveet rajat. On tärkeää, että voin kieltäytyä jostain, pyytää aikaa harkita tai kertoa, ettei jokin tunnu minusta nyt hyvältä. Rajojen ilmaisemisesta ei pitäisi seurata rankaisemista, painostamista tai yhteyden tahallista katkaisemista. Rajojen asettaminen voi silti herättää toisessa pettymystä, surua tai epävarmuuden tunnetta. Turvallisessa yhteydessä nämäkin tunteet saavat olla olemassa ilman, että rajan ilmaissutta ihmistä aletaan painostaa muuttamaan päätöstään.

Yhteys vahvistuu myös kehollisen läsnäolon kautta. Kun puhun, toinen kääntyy minua kohti, kuuntelee loppuun ja kysyy tarvittaessa lisää. Hän ei vain odota omaa puheenvuoroaan, vaan yrittää oikeasti kuulla, mitä haluan sanoa. Myös kosketus voi vahvistaa turvan kokemusta silloin, kun se tuntuu molemmista hyvältä.

Tunnetason yhteys ei ole pelkästään hankalien tuneiden ja kokemusten jakamista toisen kanssa. Se vahvistuu myös yhdessä jaetun ilon ja mielihyvän kautta. Siihen voivat kuulua innostus, hellyys, huumori, kiitollisuus ja yhteiset onnistumisen kokemukset. Merkityksellistä on se, että toinen huomaa iloni ja osallistuu siihen. Hän voi iloita kanssani eikä ohita, vähättele tai vaihda heti aihetta. Joskus juuri yhdessä nauraminen, innostuminen ja hyvän huomaaminen auttavat meitä muistamaan, ettei ihmissuhde ole vain pelkkää ongelmien selvittelyä. Tämä on erityisen tärkeää kohdissa, joissa yhteys on ollut jo pitkään kadoksissa.

Aina emme kuitenkaan pysy tyynenä ja osaa kuulla tai kohdata toisiamme, jos omatkin tunteemme uhkaavat kuohua yli. Joskus yhteys katkeaa hetkellisesti. Saatamme puolustautua, vetäytyä, tulkita väärin tai sanoa jotakin, mikä satuttaa toista. Tunnetason yhteys ei tarkoita sitä, ettei tällaista koskaan tapahtuisi. Olennaisempaa on se, mitä teemme katkoksen jälkeen.

Voimmeko palata myöhemmin siihen, mitä tapahtui? Pystymmekö ottamaan vastuuta omasta osuudestamme ja kuulemaan, miltä tilanne tuntui toisesta? Olemmeko valmiita yrittämään uudelleen?

Tällaisen korjaamisen kautta voi syntyä jopa aiempaa syvempi yhteys ja vahvempi kokemus turvasta. On kuitenkin tärkeää huomata, että jos sama satuttava asia toistuu jatkuvasti, korjaamisen pitäisi vähitellen näkyä myös toiminnassa.

Turvallisessa yhteydessä molemmat saavat tulla näkyviksi ajatuksineen ja mielipiteineen, mutta myös tunteineen, tarpeineen, rajoineen ja toiveineen. Tällaisen yhteyden rakentuminen voi viedä aikaa, mutta vähitellen se lisää turvaa ja tekee suhteesta levollisemman. Kaikkea ei tarvitse enää kannatella yksin, vaan vaikeidenkin asioiden äärelle voidaan pysähtyä yhdessä.